Theatre

Alivuokralainen-farssi on ollut Tampereen Teatterin ohjelmistossa jo vuodesta 2003, ja monet ovat sitä kehuneet. Miksi, miksi?

Kävimme taannoin katsomassa sen, ja se oli Huono. Täydellistä rahanhukkaa, katsojien aliarviointia, surkeaa. Siinä ei ollut mitään hyvää. Ja minä sentään yleensä näen asioissa valoisatkin puolet, huumorintajuani ei rajoita poliittinen korrektius, osaan mielestäni nauraa myös ns. huonoille vitseille, enkä pidä itseäni erityisen korkeakulttuurisena snobina. Mutta ei, tämä ei naurattanut. Kyllä se monia muita yleisössä nauratti, vieressä istunut vanhempi rouvakin alkoi hekottaa jo ensimmäisen näyttelijän astuessa esiin. Vähältä piti, ettemme lähteneet puoliajalla pois, mutta periaatteideni mukaisesti halusin istua loppuun asti, jos siinä vaikka olisi tullut edes jotain hyvää. Ei tullut.

Mennessäni katsomaan tätä en juurikaan tiennyt mitä odottaa. Hämärästi muistelin tämän olevan jotain kovin taiteellista. Vaan väärin muistelin, tämähän olikin komediaa, pääosin alapäähuumoria, osin hauskaa ja osin väkinäistä. Kovin jäi laihaksi tarina, hahmotkin ontoiksi. Tusinatavaraa, kertakäyttöteatteria, pikaruokaa kulttuurinälkään.

J oli ollut manserock-fani jo lapsuudestaan asti, sieltä vuoden 85 tienoilta. Tämän tietäen ei liene yllättävää, että hän oli kärkäs näkemään Tampereen työväen teatterin Vuonna 85 -manserockmusikaalin. Sitä hän sai mitä odottikin. Paljon tuon ajan ja paikan lauluja, tarpeeksi juonta niiden liittämiseksi toisiinsa ja vitsejä joista osa oli ihan hyviäkin.

J näki aikatakaumassa euronkuvat teatterin johtoryhmän silmissä näiden löydettyä idean kasarimanserockmusikaalista. Voisiko varmempaa menestyskonseptia olla: musikaali, manserock, 80-luku. Kriitikoiden hyväksyntä voi olla tiukemmassa, mutta taatusti houkuttelee teatteriin sellaistakin väkeä, joka ei siellä yleensä käy.

Mainoksen mukaan Tampereen Teatterin Oikoteitä-näytelmä oli "psykologinen trilleri". Vaikka J ei myöntänytkään hänellä olevan ennakko-odotuksia, hän kuitenkin odotti näkevänsä vakavahenkisen, kulturellin esityksen, jonka jälkeen hän voisi tuntea saaneensa annoksen oikeaa kulttuuria.

Jo näytelmän alku teki vaikutuksen J:hin. Alkupotkun tiivis tehokkuus, repliikkien sujuvuus ja uskottava kieli antoivat sille heti alusta alkaen vauhdin ja rytmin, jotka kestivät hänen mielessään pitkälle eteenpäin. Lavastuksen niukka monimuotoisuus herätti insinöörimäisen ihailun, jonka vastapainoksi roolihahmojen ihmissuhdepohdinnat saivat hänetkin mietteliääksi.

Jännitystä J ei näytelmästä havainnut, ja vakavahenkisyyden sijaan hän piti sitä yllättävänkin hauskana. Lievää hämmennystä hän koki, kunnes ymmärsi kaksoisroolituksen. Näytelmä ei päästänyt häntä helpolla. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä, vaikka jälkeenpäin asiaa ajatellessaan tunsikin näytelmän alun tiiviydestä loppua kohti levinneen, yllättävän nopeasti tullutta loppua.